lvmfi
Vuosien ajan työni puolesta olen kirjoittanut sähkö- ja kaasuautoista ja antanut niihin liittyviä haastatteluja. Juttujeni perussanoma on tiivistäen ollut, että kulkumuodoissa, liikennesuoritteessa ja käyttövoimissa tarvitaan syvällekäyvää muutosta, jotta liikenteen kasvihuonekaasupäästöt saadaan pidemmällä aikavälillä nollaan. Kuten tiedämme, yksi keino on autokannan muuttaminen sähkö- tai biokaasukäyttöisiksi.
Olen vuosien mittaan saanut palautetta kansalaisilta. On tullut myönteistä palautetta kuten, että hienoa, että vaihtoehtoisista käyttövoimista ja ympäristöasioista keskustellaan. Olen saanut myös negatiivista palautetta. Kriittisen palautteen pääteema on tämä: uusi teknologia herättää huolta ja epävarmuutta – kuinka hyvin se toimii, tai kun se ei kuitenkaan toimi. Perusolettamus on, että uusi tai käytettykin sähkö- tai kaasuauto, on kallis, ja suurimmalla osalla ei ole sitä varaa ostaa. Ja joka tapauksessa jatkossa sähköautolla ajaminen tulee vain kallistumaan ja hintojen nousu tulee osumaan erityisesti vähävaraisiin ja haja-asutusalueiden ihmisiin, jotka eivät voi käyttää joukkoliikennettä.
Negatiivisia tunteita tuntuu herättävän erityisesti tämä: että minä viranomaisena rohkenen ehdottaa, mitä liikkumismuotoja ja energialähteitä liikenteessä tulisi suosia. Osa kokee tämän viestin ylhäältäpäin päin tulevaksi sanelupolitiikaksi, joka on täysin irrallaan minuun yhteyttä ottavien ihmisten arkielämästä. Kansalaisten liikkumismuodon valintaan puuttumisella tunnutaan astuttavan länsimaisen yksilön kaikkein pyhimmän varpaille, joka on yksilön valinnan- ja liikkumisenvapaus.
Palaute on täysin ymmärrettävää. Onhan meillä menossa suurin teknologinen murros sataan vuoteen, joka liikenteessä konkretisoituu energiamurroksena. Suuret muutokset ovat aina vaikeita, ne muuttavat yhteiskunnan valtasuhteita ja herättävät epävarmuutta. Liikkeellä on myös väärää tietoa.
Ilmastonmuutos ei ole yhteiskuntamme ulkopuolella sijaitseva ympäristöongelma
Liikenne on tietysti vain yksi yhteiskuntamme osa-alue, jolla muutos on välttämätön. Koko yhteiskuntajärjestelmämme perustuu hövelille uusiutumattoman energian ja luonnon resurssien käytölle. Tämän muuttaminen vaatii syvällekäyviä rakenteellisia, taloudellisia ja kulttuurisia muutoksia. Ilmastonmuutos ei ole yhteiskuntamme ulkopuolella sijaitseva ympäristöongelma, vaan sen synty on sisäänrakennettu yhteiskuntamme rakenteisiin. Siksi myös ongelman ratkaisun avaimet löytyvät sieltä. Mutta miten näin suurta muutosta voidaan saada edes aikaan?
Helppoa se ei ole, mutta väitän, että suuria tavoitteita täytyy olla erityisesti nyt koska asiat eivät ole hyvin. Meillä on hyvinkin lähellä menneisyydessä esimerkki, että uskomattoman suuri yhteiskunnallinen muutos saatiin toteutettua. Tämä esimerkki on pohjoismaisen hyvinvointivaltion synty. Kuka aikalainen olisi uskonut, että se voi edes syntyä? Vuosituhansien ajan yhteiskunnat ovat perustuneet suurille luokkaeroille, jotka periytyivät ja joiden koettiin olevan muuttumattomat.
Uskallammeko unelmoida jälleen?
1900-luvun jälkipuoliskolla tiettävästi ensikerran ihmiskunnan historiassa pystyttiin luomaan yhteiskunta, jossa sitouduttiin taloudellisen ja koulutuksellisen epätasa-arvon tasoittamiseen. Osa historioitsijoista pitää hyvinvointivaltion syntyä suorastaan historiallisena oikkuna, jollaista ei ole koskaan ollut eikä ehkä enää ikinä tule olemaan meidän jälkeemme. Yksinkertaistaen sanottuna tämän historian oikun toteutumisen avaimena oli se, että kaikki saatiin sitoutumaan siihen, koska se tarjosi kaikille mahdollisuuden parempaan. Tämän eteen tehtiin määrätietoista sosiaalipolitiikkaa.
Nyt hyvinvointivaltiomme on kriisiytymässä eri syistä, mm. siksi, että yhteiskuntamme taloudellisteknologinen pohja nojaa harhaan loputtomista luonnonvaroista, ml. fossiiliset energiavarat. Tarvitaan muutosta.
Minusta meillä on pitkään aikaan suurin asenteellinen valmius keskustella tavoitteista ja arvoista ja saada syvällisiä muutoksia aikaan. Uskallammeko unelmoida jälleen, kuten hyvinvointivaltion toteuttajat aikoinaan tekivät?
Sosiologi John Urry lainaa suomennetussa teoksessaan ”Ilmastonmuutos ja yhteiskunta” aforismia, jonka mukaan ”Mitään ei onnistuta muuttamaan taistelemalla vallitsevaa todellisuutta vastaan. Jos haluaa muuttaa jotakin, täytyy rakentaa uusi malli, joka tekee vallitsevasta mallista vanhentuneen.” Sosiologi Anthony Giddens on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa pelottelu ei ole paras tapa vähentää päästöjä. Tulee luoda uusia malleja, joista tulee haluttuja.
Millaisia malleja liikenteessä tulisi olla, että vanhat liikkumisen keinot alkaisivatkin näyttää vanhanaikaisilta? Miten voimme saada uusille malleille laajan hyväksynnän etenkin, jos ne edellyttävät, että joudumme tinkimään jostain ja käyttämään entistä enemmän lihaksiamme liikkumiseen?
Mitataanko tulevaisuudessa henkilökohtaista ja taloudellista hyötyä vähähiilisillä käytännöillä, keksinnöillä ja elämätavalla?
Käyn läpi muutamia tutkijoiden esittämiä malleja. Vaikka mallit ovat laajempia skenaarioita ilmastoystävällisistä yhteiskunnista, niissä kaikissa käsitellään myös liikennettä.
James Kunstlerin ”paikallisen kestävyyden mallissa” keskeistä on yksinkertaistaminen, jossa öljyhuipun aikainen, liikkuvan kulutusyhteiskunnan holtittomuus näyttäytyy kummallisena; opimme nauttimaan lähiympäristöstämme. Siirtymä tähän tapahtuisi luultavasti pakotettuna globaalin kriisin kautta.
John Urryn ”vähähiilisen digitaalisten verkostojen paradigma” on osin lähellä ajatuksia, joita Suomessakin on pohdittu. Ajaisimme kevyillä ja energiatehokkailla yhteiskäyttöautoilla ja muilla sähköisillä liikkumisvälineillä, joiden käyttöä, hintaa ja käyttömahdollisuuksia säädellään digitaalisin keinoin.
On malli mikä tahansa, oleellista on, tutkija Giorgos Kallisin sanoin: siirtymä uuteen malliin vaatii suuria muutoksia yhteiskunnan makrotasolla, jolloin taloudelliset ja poliittiset rakenteet tukevat muutosta. Yksilötasolla tulot ja materiaalinen hyvinvointi vähenevät mutta tätä ei koettaisi hyvinvoinnin laskuna.
Myös asenteet muuttuisivat niin, että henkilökohtaista ja taloudellista menestystä mitataan vähähiilisillä käytännöillä, keksinnöillä ja elämätavalla.
Kaikki tulee pitää muutoksessa mukana
On tuleva yhteiskuntamme millainen tahansa, oleellista sen toteuttamisessa on se, että uusi malli sisältää kaikille mahdollisuuksia. Tutkimuksista tiedetään, että ihmisten ympäristötietoisuus ja sitoutuminen ympäristötekoihin on suurempaa maissa, jossa tuloerot ovat vähäisiä. Siksi on tärkeää kiinnittää erityistä huomiota siihen, että päästövähennystoimien edellyttämät rakenteelliset muutokset eivät omalta osaltaan lisää sosiaalista eriarvoisuutta. Jotta laajamittainen yhteiskunnallinen muutos saadaan aikaan, kaikilla täytyy olla mahdollisuudet tehdä oikeita valintoja ja kokea arjessaan onnistumisen kokemuksia ilmaston hyväksi. Uuden mallin täytyy tarjota kokemus oikeudenmukaisuudesta.
Pahimmillaan päästövähennystoimista tulee yksi lisätekijä, joka entisestään vahvistaa yhteiskunnassamme jo käynnissä olevaa polarisoitumiskehitystä. Esimakua on jo saatu muutamista maista – kuten Ranskan nk. keltaliivit, jotka vastustavat mm. polttoaineverojen korotusta. He eivät ymmärtääkseni kategorisesti vastusta päästövähennystoimia, vaan taustalla on laajempi kokemus lisääntyneestä eriarvoisuudesta.
Atlantin toiselta puolelta löytyy esimerkkejä, jossa kielletään tieteellisen yhteisön tuottama tieto vakavista ympäristöongelmista ja ripustaudutaan poliittisesti onttoon sanomaan. Näin on koska ikävä totuus ei tarjoa ihmisille toivoa ja pelätään, että ympäristöteot vain vaikeuttaisivat entisestään niiden ihmisten arkea, jotka jo muutoinkin kamppailevat taloudellisten rakenneuudistusten johdosta kurjistuvissa oloissa.
Tarvitaan keskustelua keinoista ja erityisesti siitä, miten kaikki saadaan pysymään muutoksessa mukana. Tästä onneksi jo keskustellaan mutta julkisessa keskustelussa esim. liikenteen osalta on myös sävyjä, jotka tuntuvat vahvistavan yhteiskunnan polarisoitumista. Samaan suuntaan viittaavat palauteet, joita olen saanut. Tämä on huolestuttavaa.
Meidän aikuisten täytyy löytää ratkaisuja
Suuret muutokset eivät ole helppoja, mutta jos emme tee riittävästi, edessämme voi olla John Urryn Alueelliset sotapäälliköt –niminen skenaario. Kuten voinemme arvata, tämä dystopia se ei ole houkutteleva.
Olemme kaikki enemmän tai vähemmän tietoisia siitä, millaiseksi maailmamme muuttuu, mikäli ilmastonmuutoksen synkimmät skenaariot toteutuvat. Toisaalta tapahtuu myös toiveita herättäviä asioita, kuten nuorten ilmastomarssit.
Jälkipolvet tulevat arvioimaan meitä sen mukaan mitä saamme nyt aikaan ja kuinka nopeasti. Juuri siksi meidän aikuisten täytyy löytää ratkaisuja. Ja ratkaisut, olivat ne mitä tahansa, tulee tehdä niin, että kaikki pysyvät mukana.
Outi Ampuja
Kirjoittaja on Liikenne- ja viestintäviraston johtava asiantuntija ja Helsingin yliopiston dosentti
Kirjoitus perustuu Liikenne- ja viestintäfoorumissa 5.3.2019 pidettyyn puheeseen.
Lue myös aiemmat Impulssi-blogit!
Liikenne koskettaa meitä kaikkia. Ensimmäinen polttomoottoriajoneuvo kehitettiin 1880-luvulla ja se mullisti tavan liikkua ja kuljettaa hyödykkeitä. Polttomoottoriajoneuvojen yleistyessä ja kaupungistumisen kiihtyessä liikenteen aiheuttamien päästöt kasvoivat ja muun muassa ilmanlaatukysymykset nousivat esille.
