yleinen

Verkostoitumista ujoille

Eline_Rossi_fb
Eine Rossi (Kuva: LVM)

Olin monta vuotta sitten yksissä muuttotalkoissa. Muuttaja oli kuullut, että olen tiedottaja. Emme tunteneet silloin toisiamme. Hän odotti tapaavansa naisen, jolla on iso tukka, huomiotaherättävät silmälasit, tyrmäävä parfyymi ja kova ääni.

Sitten paikalle ilmestyikin tällainen hiiri.

En tiedä, mistä tämä nyttemmin hyvä kaverini oli mielikuvansa saanut. Olisiko ollut joku aikaisempi kohtaaminen. Jotain se voi kuitenkin kertoa siitä, millaisia meidän viestintäihmisten oletetaan tai odotetaan olevan. En tarkoita tukan kokoa vaan oletusta, että meillä olisi hieman päällekäyvä asenne sekä ronski ote aktiiviseen sosiaalisuuteen ja tilanteiden hallintaan.

Mutta viestinnän ammattilaiset ovat tässä vain jutun kehys. Samanlaiset kuvaukset sopivat yhtä hyvin tai huonosti poliitikkoihin, markkinointiväkeen, edunvalvojiin, toimitusjohtajiin ja moniin muihin, joiden toimenkuvaan odotetaan sosiaalisuuden kuuluvan.

Tällaisia aprikoin, kun seurasin kesän julkisia verkostoitumistapahtumia. Muina vuodenaikoina niitä sanotaan seminaareiksi, foorumeiksi, konferensseiksi tai glögeiksi. Monet osallistujat ovat niissä elementissään. Kättelevät ja juttelevat kymmenien tai satojen ihmisten kanssa. Muistavat jopa nimet ja kasvot – mikä minun kohdallani on jo liikaa vaadittu.

Verkostoituminen on oikeasti hieno asia. Se on hyödyllistä, siinä annetaan ja saadaan tietoa, ja asiointi tuttavuuden kanssa on helpompaa jatkossa, kun tietää kuka yhteyden toisessa päässä on.

Se toimii hyvin, kun kaikki ymmärtävät pelisäännöt: me olemme täällä kauppatavaraa, minä hyödyn sinusta ja sinä hyödyt minusta. Ei ole tarkoituskaan tulla bestiksiksi tai pyytää verkostokaveriaan lapsensa kummiksi.

Mutta sitten on myös niitä, jotka kaikesta järkiajattelusta huolimatta ovat pohjimmiltaan niin ujoja, etteivät oikein uskalla edes kätellä, vaikka se kuuluisi toimenkuvaan. Koska kämmenhiki. Tai joille alkurepliikki vaatii harjoittelua peilin edessä.

Ehdotankin seuraavaa. Kaikissa verkostoitumiseen tarkoitetuissa tilaisuuksissa olisi ”Ujojen nurkka”. Sinne voisivat mennä kaikki, jotka tuntevat olevansa luontaisesti verkostoituvien keskellä väärässä paikassa. Nurkassa saisi vertaistukea ja voisi luontevasti keskustella siitä, miten vaikeaa on keksiä puhuttavaa. Ehkä vähän naureskellakin.

Voin kuvitella, kuinka iloista pulputusta nurkasta pian kuuluisi. Ja kas, ettei vain siinäkin olisi vahingossa syntynyt verkosto. Mutta tätä ei pidä sanoa ääneen.

Jos joku järjestää Ujojen nurkan, tiedätte mistä minut löytää.

Eine Rossi

Kirjoittaja on viestintäasiatuntija liikenne- ja viestintäministeriössä